Kun on kulkenut kummallisia, kivisiä polkuja yksin lasten kanssa, niin tämän päivän parisuhdetta, väliitämistä ja uusperhettä osaa arvostaa ihan uudella tavalla.
Mutta kuinka osaan päästää irti katkeruudesta exää kohtaan?
Kuinka voin unohtaa miten huonosti hän kohteli minua ja lapsiamme?
Ehkä en koskaan voikkaan. Ehkä voin vain opetella elämään menneisyyden kanssa.
Toisaalta, haluanko kuitenkaan siitä eroon kokonaan?
Kaikki kokemani on muokannut minusta ihmisen, joka ei ole riippuvainen toisista ihmisistä. Ihmisen, joka ajattelee lapsien tarpeita ja haluja ennen omiaan. Ihmisen, joka yrittää antaa lapsilleen kaiken ja kaikkea mitä itse en saanut. Ihmisen, joka ei luovuta heti ensimmäisen vastoin käymisen kohdalla. Ihmisen, joka näkee omaa napaansa pidemmälle yrittäen opettaa sen lapsilleenkin.
Uusi parisuhde oli koettelemus minulle.
En voinut tehdä niin kuin itse halusin ajattelematta toisen tarpeita tai mieltymyksiä.
Jouduin uskomaan ja luottamaan toiseen ihmiseen.
Jouduin opettelemaan kuuntelemista, niin kuin myös avautumista. Se oli sekä opettavaista, että kipuilun aikaa sopeutua ja oppia uutta niin itsestään kuin toisesta.
Nyt vuosia myöhemmin olen aviossa, odotan viidettä lastani.
Koen olevani onnellinen voidessani jakaa arjen surut ja ilot mieheni kanssa.
Koen olevani jollekin se yksi ja ainut prinsessa, se oikea. Prinsessa, jonka haluaa nähdä vieressään vielä 7kymppisenäkin. Prinsessa, jonka pienetkin murheet eivät tunnu ohitettavilta asiolta.
Olen onnekas saadessani rinnalleni miehen, joka myöntää heikkoutensa. Miehen, joka täydentää minua siinä, missä minä häntä. Miehen, joka haluaa ja arvostaa samaa kuin minä.
Tämän päivän elän tässä vaaleanpunaisessa kuplassani, enkä anna minkään, edes kotitöiden tai kiukuttelevan 8-vuotiaan, puhkaista sitä.
Yön aikana laskeudun kuplastani ja huomenna kerron arjestani kiusallisine raskausajan vaivoineen kuin myös niine pienine ilon ja onnen tunteineen, joilla arkea jaksan pyörittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti