Odotus palkitaan, mutta milloin?

Odotan nyt siis viidettä lastani.
Sehän on ihanaa ja helppoa, kun tietää mitä tuleman pitää. Ja kotiäitinä, kun voi levätä silloin milloin huvittaa.
Näin siis ulkopuolisen silmin olen saanut kuulla tilastani ja elämästäni.
 Kaikkien harmiksi joudun paljastamaan, että jokainen raskauteni on ollut erilainen. Ja kotiäitinä voin vetelehtiä yökkärissä koko päivän, välillä maaten leikkihuoneen lattialla, mutta ne vastuut eivät häviä yökkäristä huolimatta minnekään. Ruoka on tehtävä, pölyt ja murut (joita tuntuu tulevan yölläkin :O ) on imuroitava, lasten vessatuksista on opetteluvaiheessa pidettävä kiinni, koululaisen kuulumiset ja läksyt on hoidettava alta ennen iltapäivän suurta väsymystä (tarvitsee aikuisen huomion, tuen ja patistuksen jatkuvasti pinnistellessään), pyykkivuorta on huojutettava, joko kodinhoitohuoneen puolella koneen kautta tai sitten olohuoneesta kohti kaappeja, eikä ne astiatkaan itsestään puhdistu ja kaappiin suori.

Ihanan kummallinen raskaus.
Olen kastia "samaa pyyhettä käyttäen, jo pieniin päin". Huolimatta vaikeasta lihavuudestani ja endometrioosista sain tärkeän tehtävän heti, kun mieheni ilmoitti viidennen ja viimeisen tulkoon, kun on tullakseen. Ja sieltähän se oli tuloillaan. Menkat eivät kerenneet jäädä pois, eikä tikkua kastaa virtsassa, kun tiesin sen olevan nyt tulossa. Olin kiukkuinen, kuin lapsi jolta oli tikkari viety kädestä. Kahvi kuvotti, vaikka ennen elin sen voimalla. Ja pikkuruiset rintani alkoivat kivistellä ja pursuta ulos kupeistaan. Aavistus muuttui tiedoksi raskaustestin tehtyä.
Olin mieheni kanssa hölmistyneitä. Voiko näin hyvä tuuri raskautumisesta osua perä kanaa kohdalle? Ilmeisesti voi.
Alun väsymyksen jälkeen väsymys haihtui, kahvikin alkoi maistua, mutta ummetus jäi. Olinkohan kuitenkaan raskaana? Olikohan keskenmeno yllättänyt? Mutta jos olisi, niin missä olisi verinen vuoto?
Voin hyvin. Aiempaan verrattuna minä voin niin loistavasti, kun ihminen vain voi ja se tuntui ihmeeltä.

Noh, mihinkään ei pitäisi tuudittautua.
Alkuun vain virtsarakkoni tuntui suurenevan ja tunne aamuisin kummallinen. Sitten se eräänä aamuna ei tuntunutkaan niin kummalliselle vaan jo tuskaiselle, kun virtsa ei tule, vaikka kuinka houkuttelet, änkäät ja vaihdat asentoa pöntöllä kiroten. Olen sitkeä enkä luovuta helpolla, mutta päiväunien jälkeen oli jo tehtävä asialle jotain.
Puhelimessa pyytivät minut lääkärille terveyskeskukseen. Sinne siis. Välipalat käsiin, vaatteet päälle ja lapset autoon. Isoin osasi jo jäädä kotiin puhelin turvanaan. Toive helpotuksesta oli jo kova. Ajettuani 12km vain kuulemaan ihmisten väärinkäsityksistä, jouduin jatkamaan päivystykseen 14kilometrin päähän. Olen tunne ihminen ja käyn aina herkillä. Joten silmät punaisina kiroten mielessäni tiedonkulun puutetta jatkoin lapsilaumani kera lähemmäs helpotusta.
Kas kummaa tieto ei ollut kulkeutunut, joten jouduimme odottelemaan ja selittelemään tulomme syytä. Vihdoin hoitaja äkkäsi, etten ollut päässyt kunnolla vessaan kuin edellis iltana, niin johan tapahtui. Vanhin tyttäreni tiedusteli onko minulla vessahätä, sattuuko toimenpide ja koska päästään kotiin, nuorempien seisoessani vieressäni silittäen kättäni ja hokien kuin mantraa "ei satu ja kohta on ohi". Liekkö olin tuskaisen näköinen. Hoitaja opasti opiskelijaansa, opiskelijan punastellessa häpyhuulteni keskellä. Olin hiljainen, odotin helpotusta. Ah, puolen litran jälkeen alkoi jo helpottaa.  Saaliiksi saatiin 9dl. Jihuu. Olin vapaa ja niin helpottunut.
lääkäri joka neuvolan kanssa tehnyt työtä jo toista vuosikymmentä ei ollut törmännyt aiemmin vastaavaan. Olihan viikkoja vasta kasassa 15:sta. Olin helpottunut hädästänija samalla jo odottelin seuraavaa umpeen menemistäni.

Iloa kesti muutaman päivän. Olin taas ummessa. Nyt olin asioimassa terveyskeskuksessa, jossa taas pyysin apua olooni. Sain helpotuksen ja lääkärille ajan seuraavalle päivälle. Vieläkään kukaan ei osannut sanoa mikä virtsaummen aiheuttaa kohdallani.
Seuraavana päivänä virtsaumpi toistui. Onneksi olin käymässä lääkärissä josta sain päivystyslähetteen sairaalaan naistentautien polille.
Pakko myöntää, että pieni tuskan hiki alkoi valua. Lääkäri muistutti pariin otteeseen etten voi viedä polille mukanani kolmea tyttöstä. Hmm, mistä lastenvahti 10minuutin varoitusajalla?!? Perhetyöntekijä on luvannut auttaa moisissa tilenteissa, mutta oli nyt menossa muualla, muut varteen otettavat töissä tai koulussa. Onnekseni ystäväni on kotona vuosikkaan tyttäreni kanssa. 20kilsan ylimääräinen lenkki, mutta sen kestin. Pääsisinhän kohta tuskastani. Meidän terveyskeskuksesta jumalan selän takaa sairaalaan ajaa 55minuuttia.

Saavuttuani polille odottelen henkilökunnan tuloa paikalle. Hoitaja tuli varmistamaan, että varmasti olen paikalla. Toki olin, enkä varmasti karkaa. Seuraava kysymys oli hämmentävä. Jaksanko odottaa? Ei hän ollut soittanut vielä edes lääkäriä paikalle. Entä jos en olisi jaksanut odottaa? Onnekseni ja ehkä vähän muidenkin, lihavat on lepposia. Extrana, kun lapset eivät olleet mukana niin mikäs tässä, ainahan yhden tuskaisen vessa hädän unohtaa, kun katsoo telkkarista kiinteistön välitysohjelmaa.
Vihdoin lääkäri tuli.
Kutsuttaessa nimua nimeltä ymmärsin vain sukunimeni, eikä muitakaan Happosia näkynyt, joten myönsin olevani pyydetty henkilö.
Lääkärin ulkomaalaisuuden vuoksi suomi ei ollut täydellistä, mutta ymmärrettävää. Tosin huonon kuuloni ja vielä huonomman ymmärrykseni vuoksi kommunikointi oli vaikeaa.
Ymmärsin vastailla kysymyksiin, heittää housut pois ja käydä hajareisin sängylle makaamaan. Puolentunnin päästä oli tunnusteltu käsin, ultrattu ja opeteltu käyttämään ultrakonetta ilman kunnon tulosta. Molemmat punoittaen jatkoimme ihmettelyä. Lääkäri soitti neljään paikkaan saadakseen konsultaation. Viimein äitipolilta onnisti. Kengät jalkaan ja sinne juosten.
Edelleenkään en ollut päässyt hädästäni. Ylilääkäri(?) kyseli aiemmista virtsaummista ja synnytyksistä. Ultra runsaiden vatsanpeitteiden päältä paljasti rakkoni olevan jumalattoman kokoinen. Herranen aika, kuinka suuri pääsi lääkärinkin suusta. Seuraavana kävi käsky vessaan ja näytteen ottoon. Aikani vessassa puserrettuani pesin kädet ja pahoittelin, etten saanut saalista.  Ultra alakautta todisti tulokkaan olevan hengissä, voivan hyvin ja omaavan ehjän ylähuulen, 2 kättä, nipun sormia, 2 jalkaa ja tärkeitä sisäelimiä, jotka olivat kunnossa.
Kaikki hyvin siis vielä, mutta hei! minulla alkaa olla jo aika kova tarve virtsata. Ohjeet saatua (kolmeen neljään kertaan, kielimuuri paholainen oli ymmärryksen tiellä(?)), juoksimme alakertaan polille takas, jossa hoitajat laittaisivat kestokatetrin, saisin estolääkityksen ja uuden ajan seuraavalle päivälle. Jippii kuulosti hyvälle, hanaa jotta autuaisuus olisi edes hetken lähempänä.
Pääsin kuin pääsinkin heti pedille, verhot auki, ilman peittoa. "Heitä housut, käy siihen, tulemme kohta". Vaikken kovin tarkka ole kuka tavaraani pääsee katsastamaan ohi kulkiessaan, niin jotain rajaa. Olen sairaalassa jossa yksityisyyden kuuluisi olla taattu ja perushuttua. Vai oliko yksityisyys niiden oikeus, jotka valittavat kaikesta? Kuuluinko minä vaivoineni kategoriaan muistisairaat vanhukset ja känniset, joiden yksityisyydellä ei ole väliä?
Ujona istun pedillä, kunnes olen saanut peiton ja verhot kiinni. Kerkeän heittää housut ja hypätä petiin ja asentaa peiton varpailleni, kun hoitaja repäsee verhot auki. Nice.
Toimenpide alkaa. Kaikki ottavat vakavan ilmeen. Ei katsekontaktia, vain toteamus "nyt pesen, on vähän kylmää, anteeksi". Kysäisen joudunko tyytymään heihin, kahteen varmasti itseäni nuorempaan, kauniiseen hoitajaan. Tuumaan, jotta olisihan se silmä levännyt nuorissa hoitajissa. Hoitaja tyttösiä huvitta tilanne, valitettavasti joudun tyytymään heihin. Ilmeet ovat taas vaivautuneen vakavia. Alkaessaan laittaa katetria virtsaputkeeni, kysyn nyt js huudan kovasti, niin säikähdätkö? "Ai sattuuko, niin kovaa, anteeksi, odotetaanko hetki?" Mietin muutaman sekunnin kuinka asettelen sanani, heille se tuntuu varmaan ikuisuudelta. Vastaan, ettei satu. Kerroin ajattelevani, että saataisiin vakavasta toimenpiteestä vähemmän vakava. Hurjaa. Maattuani hetken oli saalista saatu jo 850ml. "Hoono soomi"-lääkärini soitti äitipolin lääkärille ja varmisti hoito-ohjeet, resepti kouraan ja toivottaa tervetulleeksi perjantaina. Sain reseptin, virtsaa oli kertynyt jo yli 900ml. Nykäsin vaatteet päälleni ja katsoin pussia. Ei juma, onhan se kokemus mennä ihmisten ilmoille pissapussi käsilaukussa kiinni roikkuen. Olin iloinen kotiutumisestani. Kävin tyhjentämässä pussini vessassa. Jihuu! 1000ml saalis.
En älynnyt onnen huumassa kysyä pussukkaani tulppaa, jotta kauppareissut ja apteekki käynti olisi vähemmän vaivaannuttava. Tai edes sitä kuinka he saavat CRP tai maksa- ja munuaisarvoja virtsasta, ennen ne otettiin verestä, noh ajat muuttuvat.
Kävin apteekissa, en häpeillyt pussiani. Sain lääkkeeni.
Sitten lasten hakuun. Ihmettelin ystävälleni tulpan puutetta, kuin myös ison sairaalan ohjaamattomuutta kestokatetripotilaan kohdalla. Kuinak ollakaan puhelimeni pirahti. Sairaalasta pahoiteltiin tilannetta. Pääsisinkö terveyskeskukseeni verikokeisiin ja pärjäänkö pussin kanssa perjantaihin. Tottahan toki, mikäs tässä.

Kotimatkalla oli pissaa kertynyt pussiin jo kivasti. Housut alkoivat roikkua ja sitä myöten pussini takin alta. Toiset huomasivat toiset ei. Nenä pystyyn, tää on ohi menevää.
Mieheni ei kokenut tarvetta koskettaa minua. Miksköhän? Olihan se varmasti hemaiseva näky, oma rakas pullakka vaimo pissapussi bolerossa roikkumassa.
Tuli ilta, kaaduin sänkyyn. Pussukkani jäi ukkokullan tyynylle. Kuulin kysyvän äänen missähän hän nukkuu, kun oma paikka on varattu. Normaalisti nukumme kiinni toisissamme, kyljissä kyhnyttäen ja jalat toistemme ympärillä, vaan ei eilen. Väliimme jäi pussukalle ihan oma paikkansa.

Tänään käytyäni verikokeissa, sain osakseni kummastelevia ja sääliviä katseita.
Päätin pyytää vastaanoton nuorilta ja komeilta miehiltä tulppaa katetriini. He ymmärtivät yskän. Tulppa ja klipsi taskussa jatkoimme kauppaan.
Kaupassa autosta noustuani pussukkani tippui takin alta. Nou hätä. Takki auki, pussi paikalleen, lapset autosta ja menoks. Sama toistui kaupan kassalla. Ihmisten päät kääntyivät ensin minuun ja kun nostin pääni pois käsistäni, jotka asensi pussia paikoilleen, kääntyi päät taas, pois päin minusta. Ajattelin pussin olevan hyväksi minulle ja tulokkaalleni, joten mikäs tässä, vaikka ihmiset tuijottavat.

Lapset pitävät huolta pussini tyhjennyksestä, "äiti nyt on pissaa, tyhjentämään". Ihanaa, joku huolehtii minusta kotonakin. Siinä missä kastelusta kärsivä tyttäreni pitää pissapäiväkirjaa, pidän sitä nyt myös itse itsestäni. Sekös lasta lohduttaa. "Äiti muistithan merkitä ylös?" Ai siltä minä siis kuullostan.

Tätä kirjoittaessani on jäljellä käynti appivanhempien luona ja yö, kunnes voin toivoa pääseväni pussista. En tiedä haluanko pussista eroon, kun olo on helppo. Jospa löytävät huomenna syyn ja hoitotavan vaivaani. Siihen asti saan nauttia normaalista elämästä nesteineen, (ylä- ja alapään nesteineen ;))  ja pusseineen.

Elämä on ihanan tuntuista ja helppoa, kun sen oikein oivaltaa.