Puhuin aiemmin kirjoittavani palvomisesta lähipiirilleni. Niin ihanaa on seurata 8-vuotiaan pojan palvomista, kun kohteena on pikkusisko, joka ei asu meillä. Kuin myös ihanaa on seurata 7-vuotiaan tytön palvomista sitä ekaa oikeaa idoliaan kohtaan. Ehkä palaan palvomiseen, mutta nyt olen niin provosoitunut raskaana olemisesta. :S
Niin raskaana. Olen aina halunnut paljon lapsia. Mutta aina se ei ole ollut päivän selvää.
Vaikka minä halusinkin korvakierteisten kaksosten jälkeen lapsia lisää, niin mieheni ei halunnut. Ajatuksen tasolla asia oli toisinaan esillä, vaikkei yritystä ollutkaan. Kunnes mieheni ilmoitti perheen lisäyksen olleen tervetullutta.
Suu auki ihmetellen otin tarjotut siemenet vastaan. ;)
Lapsihaaveen ja raskaaksi tulemisenhan pitäisi olla kahden kauppa? Niin se olikin, kunnes tulin raskaaksi. Kaikkia ei miellyttänyt lasten tekeminen miehelle, joka sairastaa masennusta.
Ulkopuolisten ihmisten kommentit saivat mieheni mielen mustumaan.
Masennus ja elämämme koki taas alamäen. Ehdin jo toivoa etten olikaan raskaana.
Raskaus jatkui ja siitä tuli vihdoin odotettu ja toivottu, rakkauspakkaus. Ulkopuolisten ihmisten ilkeistä kommenteista huolimatta. Silti en voi sanoa, että jokaisen kohdalla tai aina edes omalla kohdalla olisi helppoa, kun mies sairastaa masennusta. Se vaikuttaa niin mieheen, minuun kuin koko perheeseenkin. Mutta kun sen oppii hyväksymään osana elämää, sen kanssa voi selvitä.
Neuvolassa vastaanotto on ollut ihanaa. Kerroin aiemmista raskauksista imetyksiin ja perheen herkästä tilasta miehen yrittäessä selviytyä masennuksesta. Tosin alkuun sain täytellä papereita, joissa luki esikoistaan odottaville. Mitä pidemmälle on menty sitä enemmän minua on kuunneltu. Neuvolareissuihini ei siis kulu aikaa päivitellessä. Tästä sainkin kuulla aiemmalta neuvolan tädiltä, joka oli iloinen ettei tarvinnut jaaritella.
Kaikkia neuvolakäyntejä joita suositellaan en ole käyttänyt. Ihan vain oman haluni takia. Ainahan sinne voi soittaa, jos jokin mieltä arveluttaa. Kautta aikojenhan vatsat ovat pyöristyneet ja sikiöt kasvaneet?
Vaikka odotus on jo viides, tekee mieleni toisinaan lukea samassa tilassa olevien juttuja ja lukea fakta tietoa kohtuni sisäpuolisesta elämästä. Vaikka tiedän mitä siellä tapahtuu, niin aina huomaan ihmetteleväni "ai sen kokoinen jo ja nytkö se jo tekee sitä ja tätäkin".
Selatessani foorumeita joilla pyörii odottajia provosoidun aina olemaan kärkkäästi niin eri mieltä tai näkemään asiat muidenkin kuin oman napani kannalta.
Suosituksethan ovat kaikille samat oli kyse raskauden ajan liikunnasta tai päihteiden käytöstä tai ruokavaliosta. Mutta nehän ovat vain suosituksia?
Yksi ei ole pystynyt lopettamaan tupakointi, mutta vähentänyt rajusti. Toinen pyörittelee silmiään toisen epäonnistuneelle tupakan lopetus yritykselle samalla vähätellen tutkimusta, jossa on tutkittu stressin aiheuttavan sikiölle enemmän haittaa kuin muutaman tupakan poltto päivässä. Kolmas lukija jättää kommentoimatta päihdekeskustelussa peläten toisten kivitystä. Neljäs julistaa koko perheensä olevan ehdottoman päihdevastainen. Viides kertoo ettei hyväksy missään mielessä päihteitä ja yleisillä paikoilla niiden käyttö ärsyttää jonka laittaa raskauden hormonien piikkiin. Kuudes kertoo ettei ymmärrä eikä hyväksy päihteiden käyttöä samaan hengen vetoon kuitenkin kerrotaan imetyksen aikaan nauttivan alkoholia ja sen hyväksymisestä. (Samat suosituksethan kaikille, myös imetyksen aikaan, salli tai hyväksyi sen itselleen tai ei). Ja mä, mä pidän niiden puolta jotka yritetään kivittää, vaikken itse päihteitä käytäkään. Tosin en sano, että ymmärtäisin päihteiden väärin käyttäjiä. Aina se ensimmäinen, vaikka sen kuusi kertaa päivässä. Hohhoijaa.
Tai hysteerinen mitä pakkaan sairaalaan mukaan? Kukaan tuskin puolta vaatekaapistaan käyttää pariin päivään tai tarvitsee kaiken maailman teknologisia laitteita pariin päivään? Vai olenko mä vain vanhanaikainen ja tottunut ihaniin sairaalan verkkoalkkareihin?
Tai iik söin maksalaatikkoa? Itse asiassa söin maanantaina teki niin kovin mieli. A-vitamiini pelkoisille tiedoksi vain puolilootallista ja muuten sekin vitsku on pannassa.
Entäs autoilu? Neuvolan täti kertoikin esikoistaan odottavien olevan huolissaan auton aiheuttamasta tärinästä ja teiden kuopista. Samaan olen törmännyt palstoilla. Ei voida matkustaa pitkiä matkoja tärinän takia. Siis oikeesti? Minkä tärinän? Meidän autosta ainakin löytyy jousitukset. Ja eikö ennen ajettu sora/hiekkateitä hevoskärryillä? Tuskin vaan oli yhtä hyvät jousitukset jos jousituksia ollenkaan verrattuna nykypäivän kulkineisiin.
Parasta on, että ihmiset haluavat jakaa virtsansakin ihmisten kanssa. Ymmärrän, että kysytään mitä tarkoittaa, jos virtsassa vaikka proteiinia. Mutta että joka neuvola reissun jälkeen nettiin laitetaan onko pissa ollut puhdas vai ei? Taidan todella olla vanha.
Joo, meitä ihmisiä on moneen junaan ja olen huomannut itsessäkin piirteitä siitä kuinka raskaana sitä ollaankaan. On vain valitettava tosi asia etten pysy kipittävän kälyni perässä ruokakaupassa, usein seisoessani alkaa pyörryttää tai puhkin, jos kumarrun alas useasti peräkanaa. Puheessani korostuu, että raskaana ollessani sallin itselleni kaupan jonossa voivotellessani suklaapatukan. :)
Missä tämä kaikki raskaana oleminen sitten näkyy tai tuntuukaan kotona ollessani.
Kierrän perhekerhoja ja -kahviloita lasteni kanssa, roudaan itse ostamani ostokset autoon, teen lumitöitä ja kotitöitä. Vaihdan järjestystä kotonani, jos itsestä tai lapsista siltä tuntuu.
Ärsyttävintä on verenpaineiden kyylääminen. Pelottavinta on nukkuminen öisin. Kylkeä kääntäessä pitää tukea mahaa, muuten tuntuu epämiellyttävälle ja jalat on pidettävä yhdessä, muuten kuuluu pamahdus ja se tekee kipeää jalkovälissä, jopa mieheni on herännyt tuohon pamahdukseen ja ihmetellyt mistä se kuului.
Ruokaa laittaessani joudun ottamaan perseeni alle penkin, välttääkseni pyörtymisen tunteen ja pahan olon. Joskus ulkonakin joudun istumaan. Mikäs sen parempaa kuin laittaa lapset työntämään itseään potkurilla. Eivätpä voi sanoa, että on tylsää.
Sectio haavan tutkailu on osoittautunut haastavaksi. Kukaan ei osaa sanoa minkälaisesta kivusta pitää olla huolissaan. Olenkin päättänyt, että jos en pärjää kivun kanssa ilman jatkuvaa särkylääkettä pitää olla huolissaan, muuten kaikki on normaalia ja ohi menevää.
Enkä todellakaan ole välinpitämätön omasta tai neiti Jayn terveydestä päin vastoin, mutten myöskään ymmärrä jokaista vihlasua ja niistä hätäilyjä.
Vaikka olen kärsinyt pitkin raskautta päänsärystä, huimaamisesta, liitoskivuista, väsymyksestä (rautalääkkeestä huolimatta alle 110 hemppari) ja vasta nyt päässyt eroon issiaskivusta (jonka tilalle tuli jokin lihaskipu perseeseen ja reiteen), niin väitän raskauden olleen helppo. Tämäkin johtunee siitä, että kaksosten raskausaika oli jotain muuta kuin vaivaton ja helppo. Kaikki kun on niin suhteellista. ;)
Hymyilyttävintä on ollut ihmisten arvailu monesko raskaus käsillä. Ensimmäisestä kolmanteen on ollut arvailut. Todetessani kyseessä olevan viidennen lapseni on suut loksahtaneet auki. Suuren kokoni (158cm) johdosta minua varmaan pidetäänkin poikani (yli 130cm) isosiskona.
Joka ei ole mitään siihen nähden, että miestäni on arvosteltu ajaessaan autollaan, että "iskän autollako sitä liikkeellä"? Mieheni kun näyttää tosiaan 16-vuotiaalta poikaystävältäni siinä missä minä näytän lihavalta isosiskolta.
Mutta asiaan, raskaana en ole vain minä vaan myös kolmevuotias Janna. Janna odottaa nukkea. Iskänkin vatsa on kasvanut huimasti odotusaikana.
Nautin kohtuni sisällä tapahtuvista muljautuksista vielä hetken ja kärsin kärsimykseni. Aikansa kutakin. Harmi.
-Heidi & neiti Jay 32+2-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti