Periaatteet on perseestä

Se tunne, kun kuulet kerta toisensa jälkeen jonkun vain "periaatteenaan" inhoavan itseäsi. Eikö se ole yhtä kuin sodan julistus kanssasi?
Minulle se on. Ihan sama kuka "periaatteenaan" on päättänyt inhota läskejä tai brunetteja tai usean lapsen äitejä tai exiä. Silloin varmasti tuon itseni esille juuri niin kuin ei ole toivottu.

Se tunne, kun ihminen johon pitäisi pystyä luottamaan näyttää silmiesi edessä niin enkeliltä, mutta tomun laskeuduttua näyttää raadollisen puolensa ja avautuu blogissa minä minä minä tyyppinä julistaen inhoaan ja kokemaansa vääryyttä, saa kielen kantani löystymään, verenpaineeni kohoamaan ja miettimään; miksi oikeastaan haluaisinkaan moiselle tyypille elämääni tai lasteni elämää raottaa yhtään enempää?

Eihän hän näe elämässään muuta kuin oman olemisensa, oman halunsa ja ennen kaikkea oman tahtonsa.

Tässä taas nähtiin kuinka sinisilmäinen, tyhmä ja toooodella liian luottavainen olen ihmisiä kohtaan. Edes niitä ihmisiä kohtaan, joille ehkä pitäisi pystyä kalleimmat aarteeni luottamaan. Vai pitäisikö?

Alku on näyttänyt jo puolensa, myös ne joista en pidä.

Elin elokuvaunelmaa ja kuvittelin saavani exäni rinnalle ihmisen, joka jakaisi hänen kanssaan elämän tuoman vastuun, hyvinä ja huonoina aikoina.
Mitä sitten olen saanut, jos elin vain harhaa?
Sain vastaani ihmisen, joka esittää olevansa sanavalmis ja täynnä mielipiteitä, mutta kuitenkin aina kiertää jonkun selityksen tai tekosyyn taakse piiloon. Että inhoan ihmisiä, jotka eivät ota katse kontakstia, seiso mielipiteidensä takana ja puhu suoraan.

Puhunko taas sekavia ulkopuolisen korvaan? Ehkä tämä onkin sisäpiirin juttu? Kerron kuitenkin tavanneeni entisen mieheni nykyisen.. Hmm.. Sanoisinko puolison? En, se kuulostaa liian vakavalta ja pysyvältä. Sanoisinko panon? Hmm.. En se kuulostaa liian halvalta. Sanoisinko kyykyttäjän? Hmm.. Se kuulostaa aika sotilaalliselta, mutta toisaalta, aika sopivalle.
JOku voisi kysyä olenko vihainen? Ei, en ole vihainen. Olen RAIVOISSANI!
Miksikö? Edelleen siksi, että olen lasteni huoltaja, siksi että olen ollut aina vastuussa lapsistani, vaikka entiseni on elänyt nuoruuttaan ja tuonut elämäämme minkälaisen kulkijan milloinkin, siksi että vain minä olen edustanut lapsilleni perhettä, PYSYVÄÄ perhettä, siksi että lasteni asioista keskustellaan MINUN kanssani, siksi että minä haluan taata lapsilleni tasapainoisen ja turvallisen ilmapiirin myös kun lapset eivät ole kanssani. Eikö siinä ollut jo riittävästi?

Seuraava tuleekin sinulle "bloggaaja" suoraan sydämestä, juuri siitä raivon vierestä..
Olen pahoillani, ettet päässyt omasta exästäsi eroon. Olen myös pahoillani, ettet pääse minusta, mutta kerrothan mitä pahaa sinulle olemme tehneet, että inhoat meitä niin kovasti?

Kerroin sinulle, että elän elämääni mieheni ja perheeni kanssa, en aio sinun ja entiseni väliin. Kerroin sinulle myös tyttäreni olevan innoissaan uudesta siskosta ja halunneen tuoda vanhat tavaramme lainaan, joista oikea iskä kyllä tiesi jo viikkoja etukäteen. Jos olisin tiennyt sinun olevan niin omaan napaan tuijottaja, niin luuletko että olisimme tulleet käymään, tai yrittäneen tutustua? Saati, että olisimme antaneet tavaroitamme lainaan. (Tosin muistin, että vauvan synnyttä ei rahat meinaa riittää enää entisten lasten elatukseen, kun uusi vie NIIN paljon, vaikka teitä on osallistumassa lapsen ja yhteisiin menoihin kaksi, mutta enhän muistanut vaippojen maksavan NIIN paljoa, saati että tietäisin paljonko vauva uinti maksaa siellä päin. Ja pakko sanoa, että kuinka lapsi voi olla kallis, jos edes lapsen hengellä ei ole väliä? Aatamin aikainen turvakaukalo, kun ei ole maksanut mtn). Ja kuinka olet voinut olla ostamassa kävelytuolia, kun et tiennyt edes sen nimeä, vaikka näit tuotteet ja kuulit sen nimen, niin siitä huolimatta luulit sitä bumboksi?!?!?!?!?!
Sen jälkeen, kun lapseni kuulivat sinusta, tapasivat sinut ja tulivat kotiin kertoen äitipuolesta, luuletko että en olisi reagoinut? Luuletko etten yrittänyt kysyä asiaa entiseltä mieheltäni? Tai miksiköhän otin sinuun yhteyttä asian tiimoilta? Kerronpa vain, että olen sen sorttinen, että kerron ihmisille lasteni osalta pelisäännöt selviksi heti alku metreiltä. Ja sinä kuulut osaltani tuohon kategoriaan sopeudu tai kanna kortesi kekoon.
Hälytyskelloni alkoivat soida jo silloin, kun luin ajatuksistasi edes jos ehkä lapseni joskus muuttaisi kattosi alle. Hah! Kuinka he voisivatkaan muuttaa, kun luvatun yökyläilyn jälkeen vedät maton jalkojen alta ja vetoat harvinaiseen yhteiseen viikonloppuun miehesi kanssa tai väsymykseen peruen lasten yökyläilyn? Aikuinen ihminen!?! Lapset ovat kerran kaksi vuodessa tulossa oikean isänsä luo ja sinä *nään niin punaista* sinä vetoat harvinaisuuteen. Tai väsymys? 7-vuotiaani ei voinut käsittää pettymyksen keskellä kuinka yhden lapsen kanssa voi väsyä. Itsekään en ymmärtänyt ennen kuin näin, että lapsen nukkuessa ei nukuta ja myöhään iltaan katsotaan elokuvia. :O

Lapset ovat iästään huolimatta tarkkoja havainnoimaan asioita. Niin myös utelusi "pelaako äiti koskaan teidän kanssa" tai lahjonnat räpsityistä valokuvista vastaan lahjat. Myös ensi tapaamisenne nukahtelut kesken päivän ja se, ettet osallistunut imeväisesi hoitoon vaan annoit oikean iskän hoitaa hänetkin lasten ja isän viikonloppuna. Toivon osan olevan lasten sävyttämää kertomaa, mutta mistäpä tietäisin, kun suoraa puhetta ei osata.
Luin blogisi ja huomaan kuinka ihanasti osaat kirjoittaa ja kauniisti kaunistella tapahtumia. Asunto, johon ennen olimme tervetulleita, piti nyt pyytää lupa. Keskittymisesi ihaniin lapsiini oli vain lasten tuskastelua, kun leikittäviä leluja ei ollut. Etkö huomannut heidän supatteluaan? Selittelysi aikuisten asioista, luuletko etten ole kykenevä arvioimaan asioita jotka eivät sovellu lasteni korville? Lapseni ovat varmasti huomanneet, ettei oikea iskä ole koskaan kantanut heistä yksin vastuuta vuorokauttakaan. Lapseni ovat varmasti myös huomanneet minun olevan se ainut ja pysyvä vanhempi elämässään, joka päättää heidän elämästään, joten miksi ei nytkin niin vaikka oletkin kuviossa?

Ja mitä tulee sinun uhrautuvuuteesi minun ja entiseni osalta. Paskanmarjat! Kuten olit yllättynyt jo aiemmin, niin ennen olimme tervetulleita entiseni kotiin, niin minä, lapsemme ja koiranikin. Sinulla ei ole muuta vaikutusta entiseni ja minun väleihin, kuin soitto kirjoitustesi jälkeen entiselleni ja jo tuttu kysymys; Mitä vittua? Kiitos vain, bloggaaja, tämä tuo ajatuksemme useammin samalle aaltopituudelle, kuten entiseni tapaa sanoa "ei voi tietää mitä "sen" päässä liikkuu ja mitä milloinkin skitsoaa".
Edelleen ihmettelen, kuinka voit julistaa asioita, joista et ole varma. Tai sitten keskusteluyhteys toimii teillä yhtä huonosti kuin minulla ja entiselläni toisinaan.
Korjaan kirjoitustasi, minulla on vain neljä lasta ja kyllä, tekemistä on KUN SITÄ KEKSII. Eipä tässä ole lapsi tai kaksi omien päälle tuntunut sen kummelta kuin elämältä. Niin siihen julistamiseesi etten ikinä katsoisi lapsesi perään. Kumma kun entiseni puhuu, että ottaisi tyttärensä mukaan viikonloppu tapaamisiin kunhan kasvaa. Ja tuli hän tai ei, niin aina on tervetullut kotiimme. Ja jo kokemuksesta tiedän, ettei entiseni silmät riitä joka paikkaan, että varmasti hän tulee jossain elämänsä vaiheessa olemaan myös "hoitoni alainen".

Tämähän alkaa pikkuhiljaa tuntua jo hyvälle.. Mutta pakko heittää ilmaan kysymys, miksi nostit hameesi helmaa, kun tiesit raskauden mahdollisuuden olevan olemassa tai miksi pidit sen solumöykyn, josta oikea iskä ei olisi halunnut vastuutaan kantaa? Varsinkin, kun tiesit nykyiselläsi olevan entisestä elämästään jäljellä ex ja lapsia.

Nyt en ole enää raivoissani, koska sain sen purettua. Ehkä nyt tulee unikin, kun kaksi tuntia olen hakannut tappavan toimivalla yksisormijärjestelmälläni tietokoneen näppäimiä.

Nykyään ymmärrän entistäni paremmin tai ainakin toivon ymmärtäväni. Hänellä on etelässä nainen, joka yrittää sopeutua äidin rooliin vauvan kanssa. Sen perheen tuoma väsymys ja paine, hoitaa perhettä, parisuhdetta ja leipä pöytään. Ja vaatimuksemme täällä. Pitää yllä, jo luotua, suhdetta "isoihin" lapsiin EDES kerran kuussa.

Tekstini kuullostaa omaan korvaani ilkeälle, mutta sitä se ei ole.
Olen vain kyllästynyt kuulemaan ja puhumaan toisten kautta. Minulle kun löytyy suora numero puhelimeenkin. Tai kasvotusten minut voi pyytää syrjemmälle ja antaa tulla kaikki mitä sydämellä on, kestän sen. Tai jos en kestä, niin sitten se varmaankin kasvattaa minua johonkin suuntaan, toivottavasti.
HUolimatta tästä purkautumisestani jatkan valitsemallani tiellä. Siihen asti, kunnes saan taas takkiini. Perheeseeni, kotiini ja elämiimme on myös entiseni "uusi" perhe tervetullut. Piece ja soitellaan!