Viimeistä viedään

Oli tiistai 3.4. kun menin äitipolikäynnille arvelemaan neiti Jayn kokoa ja näyttämään vanhoja leikkausarpia.
Ensin jännin, mikä on arven tilanne? Kestääkö arpi loppuun asti ja onko arvella tapahtunut nyt muutoksia. Kaikki oli hyvin.
Sitten neiti Jayn painoarvio. Kuukaudessa neiti on kerännyt painoa himpun reilun kilon. Hmm.. Näinköhän?
Viikolla leikkauksen aikaistaminen sai vatsani toimimaan hyvin jo ennen kuin pääsin polilta pois. Kepein askelin siis lähdin kotiin päin toitottaen hyviä uutisia lähimmilleni.

Tuosta tiistaista oli jokainen päivä eteen päin viimeinen päivä pienellä perheellä.

Haikeudella tein, olin ja elin viimeisiä raskausaikoja. Haavakipu, paukkuvat nivuset(?), kipeytyvä oikeapuoli selästä, harjoitussupistukset jotka aiheuttivat kipua haavalle, katkonaiset yöunet kipeine lonkkineen, kaikki alkoi tuntua niin ohimenevälle, väliaikaiselle ja vähäiselle. Vaikka pari päivää sitten lähes itkin oloani, voimattomuuttani ja kipujani.
Jokaisen liikkeen mitä vatsan peitteeni ovat tarjonneet olen ottanut vastaan haikeudella, rakkaudella ja odottaen niiden päättymistä tietäen, ettei vatsan peitteeni enää tömise tämän jälkeen sikiön liikkeiden voimasta. Toivotaan siis, että joskus joku pieru eksyisi ja aiheuttasi liikettä kuin sikiö ja voisin muistella raskausaikojani hyvällä. Aikahan kuultaa muistot?

Myös haikeudella ja pieni pelko perseessä olen nauttinut olostani "isojen" lasten kanssa. Kuinka vaivatonta elämä onkaan ollut. Lapset kävelevät, puhuvat, käyvät wc:ssä, pukeutuvat ja syövät itse. Kuinka pahasti pieni nyytti voikaan laittaa pakan sekaisin? Maalaan jo nyt kauhukuvia seinille, ettei mikään tule yllätyksenä. Helpompi olisi huomata, kuinka hyvin lapset ottavat tulokkaan vastaan ilman taantumisia tai mustasukkasuuksia.

Ja kuin vakuutellakseni itselleni olen kiehnännyt mieheni ympärillä kuin kissa kermapurkin ympärillä. Mutta vakuutellakseni mitä? Olevani rakas? Olevani tärkeä? Ehkä niitäkin, mutta laittaisin kaiken ennemmin jonkin muun piikkiin. Vaikka hellyyden kipeyteni.
Olen tehnyt ennen kaikkea naisena vaikean päätöksen. Päätöksen, joka on vaatinut paljon ajattelua, järkeilyä ja tunnekuohuja. Joillekin päätös olla tekemättä lapsia on ollut helppo, mutta minulle se oli vaikea. Minulla on ikää vasta 27-vuotta. Ikinä ei voi olla varma meneekö elämä kuten itse on sen suunnitellut. Entä jos mieheni kuolee onnettomuudessa tai eroamme joskus? Entä jos löydän sitten itselleni puolisoksi nuoren komean oriin, joka haluaisi itselleen biologisen lapsen. Entä jos, elämä on aina vain jossittelua. Jossittelemalla ei muutu kaksi asiaa. 1.Minulla olisi jo viisi lasta. 2.Seuraava raskaus voisi koitua aikuisten oikeasti kohtalokseni.
Ja hei kolmas asia joka ei jossittelemalla muutu voisi olla, että jos joskus haluan päästä nauttimaan muustakin kuin lapsistani, niin "vanhoilla päivillä" lapsia tehdessä se "oma elämä" vain siirtyisi eteen päin. Enpä sillä, että olisin mieheni kanssa jo suunnitellut ja haaveillut elämästä lasten kasvaessa. :)

Päivien kuluessa olen laittanut kotia ja laittanut myös muut perheenjäsenet auttamaan siinä. Juttuja jotka ovat häirinneet minua, juttuja jotka auttavat minua päästämään irti nipotuksesta, kun kotiudun sairaalasta leikkaushaavan ja vauvan kera, juttuja jotka helpottavat mieheni taakkaa hoitaa kotia ja lapsia minun toipuessa. Verhot on vaihdettu, pyykkivuori on selvitetty, vauvan tavarat hommattu, pesty ja paikoillaan, pakkanen sulatettu, ylimääräisen roippeen tyhjentäminen sieltä missä sitä vain on ollut, lasten huoneet vaatekaappien sisältöineen siistitty, kaksosten nukkuma järjestys vaihdettu, niin että minäkin saisin nukuttua edes tunnin pari katkeamatonta unta yössä, eläimet hoidettu, niin ettei tarvitse heti kotiuduttua olla laittamassa niitä, autot siivottu, remppaa edistetty hieman, lattioita hangattu ja mikä tärkeintä oltu ja ihmetelty "isojen" lasten kanssa.

Viikon aikana ei varmaan keneltäkään ole jäänyt huomaamatta pelkoni tulevaa kohtaan. Leikkaus on aina leikkaus. Tieto siitä, että olen mielenkiintoinen haaste leikkaajalleni ei ole helpottanut kuoleman pelkoani. Mitä jos? Lapseni tarvitsevat minua, kuin myös mieheni.
Tätä kirjoittaessani olen jo muutaman kerran kyyneleen, jos toisenkin vierittänyt. Vain ihminen minäkin olen pelkoineni ja hormoonien aiheuttamine itkuineen(?).

Nyt kun perseeni koneelta nostan on ohjelmassa tavaroiden pakkaus uinti reissulle ja verikokeet sairaalassa. Iltapäivällä saan sairaalaan saapumisajan ja leikkausajan tietooni osastolta. Yritän nyt unohtaa jännitykseni ja pelkoni ja nauttia vatsakkaasta päivästäni "isojen" lasten kanssa ja ehkä vähän miehenikin seurasta. ;)

Jos hyvin käy, niin loppuviikosta pääsen kertomaan kuvin kuinka syvällä pelko perseessäni on asunut, kuinka sectioon valmistaudutaan, kuinka rennon rempseästä äidistä ennen leikkausta tulee hysteerinen selittäjä, kuinka (toivottavasti) herkkää on äidin, isän ja tulokkaan kohtaaminen heräämössä, kuinka onnellinen hengestään viiden lapsen äiti osaakaan olla.

Mieheni lähtee vastaanottamaan lapsensa, mutta kälyni lähtee leikkaussaliin todistamaan minun avuttomuutta tuntematonta kohtaan. Hyvien kuvien ja kälyn erilaisen kertomuksen toivossa huomenna siis mennään.

-Heidi, pelko perseessä ja neiti Jay 37+6-