Elämää enemmissä määrin, kuolemaa vain kuvitelmissa.

Kauan odotettu, helpotuksen ja pelon päivä.
Sain nukuttua yöllä kaksi tuntia. Elämää oli enemmän kuin laki sallisi yöllä olevan. Kohtu hytkyi hetken silloin ja hetken tällöin. Pariin otteeseen rekisteröin neiti Jayllä olevan hikankin. Vanhin tyttö heräili yöllä ikävöimään minua, vaikken ollut edes noussut sängystä vielä. Luin ja yritin muistaa jokaisen kolotuksen, jokaisen muodon, jokaisen liikkeen, kaiken.
Lähdön tultua en ollut kuin puoliksi valmis. Enää ei ollut aikaa jaaritella, vaikka viimeiseen asti vitkuttelin. Auto pyöri jo pihalla kyydissään jännittynyt kälyni.
Janni heräsi vielä ikävöimään ja jouduin herättämään miehen ottaakseen tytön kainaloonsa.

Vihdoin autossa..
Olo oli jännittynyt ja niin raskaana oleva.

Kun auton sai parkkihalliin ja aloimme taapertaa kohti osastoa, huomasimme ettei ennen kuutta ole paljoa liikennettä edes kaupungissa. Iloksemme pääovet olivat kiinni, joten takaisin päin päivystyksen ovista sisään etsimään rempan seasta tietä osastolle.

Meidät toivotettiin tervetulleeksi osastolle ja kerrottiin tulevasta. Kuten arvata saattaa olen vain myönnellyt ja ollut niin cool ja viilee. Vaikka joka soluni huuti, että kestän mitä vain jos leikkausta siirretään vielä viikolla eteen päin. Myöhäistä.

Viimeiset, mutta vaikeat käyrät. Neiti Jay pakeni maksan ja munuaisen väliin piiloon. Käyrällä pysymiseen sain liikahtaa kerran jos toisenkin.

Käyrältä pääsin suihkuun. Kolmessa vuodessa on käytännöt muuttuneet. Enää ei saanut peräruisketta ja uutuutena on tullut seksisukat. Seksisukkien vetoon mieheni ei ihan kerennyt, mutta ihailemaan makkaraisia jalkojani tukisukat jalassa kylläkin siitäkin edestä.

Lääkäreiden suosituksesta pyysin allekirjoitettavakseni sterilisaatio paperit. Viime hetkiin asti olin sterilisaatiota vastaan. Enhän voinut tietää päätyykö avioliittoni joskus eroon ja tapaisinko tulevaisuudessa nuoren komean lapsettoman oriin.. Noh päätin elää todellisuutta ja unohtaa kuvitelmat nuoresta komeasta oriista. Lapseni (ja mieheni) tarvitsevat minua enemmän kuin minä enää nyyttiä syliini. Tiesin katuvani ja itkeväni päätökseni perään vielä joskus, ehkä useastikin, mutta ajattelin järjellä ja olihan minulla vielä tuoreessa muistissa kivut ja kolotukset raskaudesta.

Vielä tässä vaiheessa anoin pois pääsyä. Pelko alkoi puskea perseestä. Oli vessa hädän tunnetta, kanyyli oli huonosti ja tuntui niin pahalle. Mikään ei ollut hyvin, vaikka kaikki oli oikeasti hyvin.

Sanoin heipat kälylleni, joka oli tulossa leikkaussaliin. Sanoin myös heipat miehelleni, joka lähti odottamaan neiti Jayn tapaamista. Olin yksin kätilön kanssa. Esilääkkeet huuleen ja menoks. Paniikki alkoi valtaamaan mieltäni. Kädet hikosivat ja tärisivät.
Lupauduin tarjoamaan kätilölle pulla kahvit aulassa, jos jätettäis leikkaussali reissu väliin. Hissiä odotellessa yritin saada pelastusrenkaan joltain sairaaan työntekijältä, joka toimittaa ruokien yms kuljetuksia. Väitin, että minut on kidnapattu. Hän kuitenkin vain toivotti hyvää matkaa ja uskotteli minulle minun olevan hyvissä käsissä.

Ennen leikkaussalia minulta kyseltiin nimeä, vointeja.. Nimeni muistin ja vointi oli ookoo, jos ei ottanut huomioon paniikkia, joka oli tulossa päälle. Kerroin myös pelostani puudutusta kohtaan. Kyselijäksi osoittautui anestesiahoitaja, joka oli perehdytyksessä. Isokokoinen mies kaljuneen pienellä äänellä. Ja niin olemattomalla käden puristuksella esitellessään itsensä. Viime metrit leikkaussaliin, paniikki tulossa, kälykin näkyi matkalla toivottaen tsemppiä, iik paniikki! Ja paniikkihan tuli.
Kävin itkemään, ettei lapsia pitäisi tehdä, jos tämä on palkka kärsityistä kuukausista. Vapisin kuin haavan lehti. Kävin istumaan leikkauspöydälle saadakseni puudutteen. Itkin, itkin, itkin ja itkin. Kuinka paljon ihminen voikaan pelätä puudutusta? Onnekseni leikkaussalihoitaja oli kokenut ja otti minut "siipiensä suojaan". Piti kiinni tärisevästä haavan lehdestä, kuin lapsesta joka on yöllä herännyt nähdessään painajaisia möröistä tai muurahaisista.

Vaati ponnisteluja kuullakseen mitä anestesialääkäri puhui. Jouduin jo sanomaan, että olen hyvännäköinen huonokuuloinen, jotta minulle joutuu puhumaan lujaa, jos ohjeiden toivotaan menevän perille. Kerroin anestesialääkärillekin pelkääväni puudutteen laittoa enemmän kuin mitään. Anestesialääkäri korotti ääntään ja sanoi, että muut hiljaa kun hän puhuu. Hänelläkin on huonokuulo ja kuulolaite. Hetkeksi leikkaussali hiljeni, mutta sitten alkoi pieni puheen sorina, joka ei onnekseni haitannut kuulemasta anestesialääkärin ohjeita.

Ensin ihon puuduttaminen. Pikkujuttu. Sitten paineltiin ja etsittiin läskien välistä oikeaa kohtaa. Kun arvioitu oikea kohta löytyi alkoi pistely. Ensin puudutusta yritettiin yhdistelmäneulalla, mutta anestesialääkäri luopui haaveesta saada kaksi yhdellä rykäisyllä. Oikeaa kohtaa ei tuntunut löytyvän. Se huokailutti itsekutakin. Aika tuntui ikuisuudelta. Mitä kauemmin olin pistettävänä sen vähemmän vapisutti. Reipas puolituntinen pistettävänä menikin. Kun anestesialääkäri sai työnsä pisto vaiheen päätökseen sain luvan käydä makuulle. Ennen makuulle käymistä katsoin leikkaussalihoitajaa silmiin ja kiitin. Kiitin hänen olemassa oloaan ja ammattitaitoaan selvitä hysteerisistä potilaista.
Kävin pitkälleni autettuna. Satakiloinen leijuvartaloni oli tonnikeijun tuntuinen ja kömpelö.

Pitkälläni ollessa kuuntelin leikkaussalin juttuja. Kuuntelin kuinka perehdyttävältä kyseltiin perusasioita (tai ainakin oletin niiden olevan perusasioita, koska minäkin olin kartalla), oletin hänen olevan opiskelija epävarmoista otteista, vastauksista ja toisten turhautuneista äänensävyistä ja olemuksesta. Yllätys yllätys makoilin paikoillani toisten hääriessä ympärilläni. Ohjaava ääni kysyi tietääkö jokainen tehtävänsä ja tuntevatko kaikki toisensa. Pika esittely ja tosi toimiin. Esitin leikkaaville lääkäreille pyynnön pitää minut hengissä ja jos se onnistuu, niin seuraava toiveeni oli siisti arpi. Lääkärit hymähtivät nauraen, että jospa nyt hengissä kuitenkin selviäisin ja parhaansa tekevät siistin haavan suhteen. Kälynkin sain viereeni. Se oli menoa.

Muistan olleeni turhautunut, miettiessäni osaanko rakastaa viidettäkin lastani, leikkauksen jälkeisiä kipuja ja imetyksen onnistumista. Vihdoin kuulin tyttäreni syntyneen. Tumma tukkaisen tytön. Ensimmäinen reaktio oli, minun tytölläkö hiuksia?? Tuskinpa ennen kuin itse sen nään, ajattelin. Enimmäinen parkaisu ja mietin nytkö pitäisi liikuttua? Olin kuin tyhjä herneen palko.
Kuin näin tyttäreni, sydämessäni liikahti. Kuin sydämeni seinät olisivat kokeneet pieniä soravyörymiä. Minun pieni ihana hiuksellinen tyttäreni. Tarkistin lääkäreiltä, että olihan tuo pieni ja vaikuttava näky varmasti lähtöisin minusta, kun sillä oli hiuksiakin??

Isän ja tyttären ensimmäinen kohtaaminen.

Hellää, herkkää ja niin epätodellisen tuntuista unelmaa.

Odotin malttamattomana heräämöön pääsyä. Tiesin vauvan tulevan tekemään ensimmäisen tilauksensa maitoa isänsä kanssa ollessani heräämössä. Mutta ennen leikkaussalista pois pääsyä minulle tehtiin sterilisaatio. Haju ei yltänyt paistetun pekonin tasolle, mutta oli ihan siedettävä. Ja kasaan kurominenkin oli välttämätön paha. Viimeiseen asti ihmettelin saako hakasilla oikeasti siistiä jälkeä kuin tikeillä. Ainakin ikävä ääni hakasten laitoista lähti. Sitten vain tarvikkeiden laskenta, kuten sairaalasarjoissa ja leikkauspöydältä pois ja heräämöön.


Vihdoin kuulen pienen, kimeän ja vaativan äänen lähestyvän minua. Mieheni ilme on helpottuneen näköinen nähdessään minut. Mieheni ilme viestii "nainen tissiä tuolle pienelle vaatijalle". Alan pyrkiä sängyssäni ylemmäs, muttei satakiloinen vartaloni usko minua. Jään muiden armoille. Vauvani saa tissin suuhunsa, itku loppuu ja kaikki huokaisee. Vauva saa käydä molemmilla rinnoilla ja kuin aika ei riittäisikään, niin vauva viedään luotani kälyni syliin osastolle. Mieheni jatkaa matkaa kotiin viemään kaksosia kerhoon ja ottamaan isompia lapsia koulusta vastaan.

Malttamattomana odotan puudutuksen häviämistä jaloistani. Olen tavattoman väsynyt vähäisten yöunien jäljiltä, mutten malta nukkua. Kun saan jalat koukkuun aloitetaan epiduraali kipulääkkeeksi. Pieni hetki ja jalat alkavat puutua uudelleen. Se siitä osastolle vauvan luo pääsystä. Epiduraali lopetetaan ja odotetaan jalkojen tunnon palautumista. Olo on taas kuin tyhjällä herneen palkolla. Väsymys puukkaa. Kunnes epiduraali aloitetaan uudelleen ilman, että se puuduttaa jalkojani. Kysyin heräämönhoitajalta mikä mies se anestesiahoitaja on miehiään. Heräämönhoitaja kertoo hänen olevan perehdytyksessä oleva anestesiahoitaja. Tarkistan, että ymmärrän oikein ja kysyn, että ihan oikeako, paperillinen ammatin lukenut. Heräämönhoitaja huvittuu ja myöntää hänen lukeneen ammatin. Tulemme tulokseen, että jokainen tavallaan. Kaikki ollaan onneks ja vähän epäonneks tavallamme erilaisia. Pääsen siirtymään osastolle. Kiitän heräämönhoitajaa hoidosta ja lähden viimeiselle matkalleni kohti osastoa.

Osastolla minua odottaakin kälyni vauvani kera. Saan vauvan rinnalleni.

Tuosta päivästä ja illasta muistan olleeni tavattoman väsynyt. Ihmiset kyselivät vointiani ja kerroin sen olevan hyvä, eikä edes väsytä. Tosiasiassa olin todella väsynyt. Muistan, että jalkani eivät toimineet illastakaan vielä kunnolla. Muistan myös saaneeni vauvan pyllyn pesuapua ja tarjouksen ottaa vauva hoitoon yököille yöksi. Itseni tuntien mitä siitä olisi tullut. Aina kun kuulisin vauvan itkua taapertaisin paikalle katsomaan itkeekö omani.
Yllätyksekseni en ollut niin kipeä tämänkään section jälkeen, kuin olisin voinut olla. Kohdun painamiset olivat omaa luokkaansa, mutta muuten olo oli siedettävä.

Leikkauksesta seuraava päiväkin meni ihmetellessä vauvaa ja elämää yleensä. Koska toivoin pääseväni kotiin jo seuraavana päivänä otti kätilö minulta pois kipupumpun.

Neiti Jay isoveljen sylissä.

Neiti Jay vanhemman kaksossiskon sylissä.

Neiti Jay vanhimman siskon sylissä.

Neiti Jay buoremman kaksossiskon sylissä

Itseni tuntien odotin kolmanneksi illaksi itkupotkuraivareita, itseltäni. Ajattelin, että olen siinä vaiheessa jo kotona. Mikä olisikaan ollut parempaa kuin itkeä elämäänsä oman miehen kainalossa. Toisin kuitenkin kävi. Suunnittelin katsovani illan ysin ohjelman ja käyväni nukkumaan. Ohjelmastakaan en muista mitään. Aloitin ohjelman katsomisen, kävin vessassa ja sitten se tuli. Lohduton itku. Itku ja surkeus. Kaiken piti olla hyvin. Minä selvisin hengissä, sain terveen tytön ja kotosalla oli kaikki hyvin. Silti itku vaan tuli. Kaiken keskeytti yököt. Itkultani sopersin kaiken olevan hyvin ja odottaneeni purkausta vasta seuraavalle illalle. Itku loppui ja hoitajat kokeilivat kohtuni supistuneen. Lähtiessään varmistelivat kaiken olevan hyvin, vakuutin olevan ja samalla kerroin jatkavani itkemistä, kun laittavat vain oven kiinni. Ja niinhän siinä kävi. Kyyneleet alkoivat virrata saman tien poskille.
Laitoin miehelle viestin elämäni surkeudesta, koska en saanut sanaa suustani.

 "Ei mennyt kolmea yötä/päivää. Oon jo nyt itku-kamaa. Kunhan vauva kunnossa, ni varmasti tuun kotiin. On se helpottavampaa itkee sun kainalossa, kun piät kiinni ja sanot ettei oo hätää, kun täällä yksin. Vaikka alkuun aattelin, et mikäs täällä ollessa, mut kyllä teissä ja kotona on sitä jotain."

MIes soitti perääni lohdutellakseen ja vakuutellakseen kaiken olevan hyvin. Kaikkihan oli hyvin, ei käy kieltäminen. Onnekseni uni tuli pian puhelun jälkeen. Kätilöt kertoivat purkaukseni varmasti johtuvan hormooneista ja mahdollisesti myös maidon noususta. Tuon jälkeen maitoa alkoikin tulla pienistä rusinapusseistani, vihdoinkin.

Kuten tiedetään torstai on toivoa täynnä. Niin oli tuolloinkin. Vauvan sokerit olivat vihdoin tasoittuneet ja lääkärin tarkistus sujui hyvin. Kotiin lähtö lupa oli saatu. Olin kuin lehmä kesälaitumella ensimmäistä päiväänsä talven jäljiltä. Kirjaimellisesti.

Mieheni saapui hakemaan pientä perheenlisäänsä kotiin. Mieheni toi pyynnöstäni muutaman laatikon suukkoja mukanaan. Kiitokseksi viimeisestäni leikkaussalihoitajalle, joka piti huolen minusta heikkona hetkenäni. Ja kätilölle, joka auttoi, neuvoi ja oli tukenani sairaalassa olo aikani päivin. Vain öiksi kätilö irtautui töistään. Harvoin saa niin hyvää hoitoa ja starttia ylipäänsä pienen ihmisen kanssa sairaalassa. Haikeana jätin synnyttäneiden osaston taakseni. Ylpeä iskä otti tuoreen tyttärensä turvakaukalossa kantoonsa ja lähti harppomaan osastolta pois. Sain mieheni kiinni hissiaulassa ja muistutin olemasa olostani lyhyine jalkoineni ja kipuilevan leikkaushaavan kanssa. Mies muisti hitauteni aina hetkittäin. Vihdoin kotiin päin!