Häpeää

Taas ihmetellään miten isä on voinut päättää lastensa ja omat päivänsä.
Nousee ehkä kysymyksiä, miksi surmata myös tyttäret? Mikä oli vialla, kun kukaan ei osannut aavistaa?

Uskallan väittää edes jonkun huomanneen perheen tai isän vaikeuden tai mahdollisen mielenterveys ongelman. Kukaan vain ei ole uskaltanut puuttua siihen. Ehkä joku on kehottanut hakemaan apua tai sanonut, et soita jos joskus siltä tuntuu. Kukaan ei ole löytänyt oikeaa tapaa lähestyä perhettä tai ehkä ei ole vain tiedetty kuinka perheen vointiin voisi puutua.

Tätä asetelmaa, kenen on soveliasta puuttua kenenkin perheen asioihin, miten puuttua ja milloin puuttua, on vaikea ajatella ja toteuttaa käytännössä. Kuka uskaltaa ottaa riskin menettää ystävyys- tai sukulaisuussuhde vain puuttuakseen. Usein kulissit on pidettävä pystyssä ja näyteltävä voimakasta kaikki voipaa ihmistä.

Perseestä sanon minä.

Ollessani teini isäni sanoi, että on monesti työmatkallaan miettinyt, jo vain vetäisi rekan alle autolla. Olisi huolet ja murheet sen jälkeen takana päin.
Tuolloin hän ei ollut nuori, mutta velallinen, uusperheellinen ja asui korvessa töiden sijaitessa kaupungissa. Elämä oli vähintäänkin stressaavaa, täynnä huolia ja murhetta kuinka rahat riittävät, kuinka aika riittää omakotitalon töihin, perheelle ja omalle levolle. Nyt jälkeen päin voin vain olla helpottunut, ettei hän päättänyt päättää päiviä rekan alle, koska matkatessani hänen kyydissä kouluun joka päivä olisin todennäköisesti saanut surmani myös.

Mutta miksei hän hakenut apua tai tehnyt jotain olonsa helpottamiseksi? Tai tekihän hän. Pari kaljaa iltaisin taisi helpottaa oloa, mutta vain hetkellisesti. Joten se siitä.

En saanut parhaita mahdollisia eväitä elämälleni. Eläessäni olen oppinut, että apua saa, jos sitä hakee oikealta taholta ja jos sitä on valmis vastaanottamaan. Suuri onneni, tavoitteeni ja haluni täyttyi silloin, kun tulin äidiksi. Äitiyteni, velvollisuuteni lapsiani kohtaan on muokannut minusta rajallisen ihmisen. Ihmisen joka ei osaa hoitaa kaikkea, kaikkia ja ihmisen joka tietää rajansa.

Ollessani yksinhuoltaja tarvitsin apua. Sain sitä pyytämällä. Sekä minä, että lapseni hyödyimme siitä.

Toisen kerran hain apua, kun olin omat voimani käyttänyt loppuun. Mieheni oli sairas, eikä myöntänyt sitä. Avioliitto ja perhe kärsi.  Olisi ollut liian helppoa jättää mies, kerätä tavaransa ja lapset ja lähteä. Sairaus oli muuttanut mieheni toiseksi, avioliiton myrkyksi ja lapset kärsijöiksi. Kaikki näki, kuuli ja tiesi ongelmia olevan, kukaan ei vain uskaltanut tai tiennyt kuinka puuttua.

Nyt on reipas vuosi paranneltu, perheenä. Lähes kaikki on palautunut ennalleen. Avioliitto voi hyvin, lapset ovat lapsia ja mieheni on taas lähes oma itsensä. Vuodessa on mieheni löytänyt elän halunsa (!!) ja minä olen taas saanut muistutuksen siitä, ettei yksin tarvitse jaksaa. Olen yrittänyt saada laskettua rimaa puuttua toisten asioihin, niin hyvässä kuin pahassakin. Olen jopa pyytänyt läheisiäni puuttumaan elämääni viranomaiskädellä, jos joskus sokeudun ongelmilleni tai perheeni ongelmille.

Elämä voitti minun tarinassani, mutta monessa muussa se ei ole voittanut.
Tämäkin tarinani olisi voitu lukea lehdestä.
"Perheen äiti löysi autotallista surmattuina neljä lastaan ja miehensä. Perheen isää epäillään teosta. Lapset olivat isällään käymässä viikonloppu lomalla. Vanhemmat olivat juuri eronneet."

Tai

"Perheellisen miehen kuljettama auto ajautui vastaan tulevan rekan alle. Autossa ei ollut muita matkustajia. Onnettomuuden syytä selvitetään."

Kaikki jotka ongelmistamme teisi, tuskin olisi tullut kertomaan poliisille kaikkea, massennusta, raha huolia. Häpeä, se on se sana, joka saa ihmisen vaikenemaan, lopullisestikin.

Häpeään ei meidän huushollissa kuole kukaan, se on nyt koettu.