Väsymystä.

Se alkoi kuoleman pelolla. 

Sitä seurasi väsymys, kipu, pelko ja suru.

Perheeni sai uuden jäsenen.
Mikään ei muuttunut, mutta kuitenkin kaikki muuttui.

Siinä missä oma mieli myllersi, myllersi myös sisarusten ja iskänkin mieli.

Tämähän on jo tuttua, viides lapsi on tuttu juttu, menee siinä missä toinen, kolmas ja neljäskin.

Sovitut ajat venyivät myöhästelyideni takia.
Ja minä luulin olevani nopea kuin ennen. Mutta ei, neljää ei pue yhtä nopeasti kuin kolme tai kuutta ei ruoki yhtä nopeasti kuin viittä.

Koko ajan aikaa kului ja koko ajan vain odotti, että alkuun se käärö, tekisi muutakin kuin nukkuisi. Sitten odotettiin ensimmäistä suupalaa, istumista, viljojen maistelua, hammasta, eteenpäin menoa..

Nyt huomaan jo, että pieni kääröni, istuu, ryömii, vilkuttaa, antaa käsi päivää, matkii, pyörittää päätään "eeeiiiii" ja "jooooooo", suuttuu, kieltäytyy, kaipaa, haluaa.

Huomaan voivottelevani "vauvani" kehityksen nopeutta. Voih joko sillä on hammas, voih, kohta se kävelee, voih, kohta se on jo vuoden. Voih. Taidan olla tulossa vanhaksi. ;)

Huomaan myös oman mieleni olevan apea, vaikken halua myöntää sitä.
Huomaan miettiväni etukäteen kuinka selviän tai jaksan kolmen tai viiden lapsen kanssa kaupassa/lääkärissä.
En tiedä kuinka paljon voimia viiden viikon kipeänä olo on vienyt kaiken muun ohella, mutta huomaan purkavani pahan oloni ja riittämättömyyteni peruskalliooni, mieheeni.

Kuinka vaikeaa on myöntää ääneen, että olen väsynyt. Kuinka vaikeaa on sanoa, etten jaksa. Vaikeaa. Missä on ilo, positiivisuus ja myönteisyys?
Ne taisivat mennä sen junan mukana, joka toi aikoinaan väsymyksen, kivun, pelon ja surun.

Meni 10kuukautta, kun huomaan olevani väsynyt.
Sanokaa, että tämä menee ohi, meneehän?
Sanokaa ettei tälläistä pitäisi miettiä yöllä yhden aikaan. Kuten ei sitä imetystäkään tai hämähäkin molttia?

Aioin selättää epämiellyttävän oloni. Aion etsiä itseni.
Aloitan aamulla, ilman aamukahvia. Liekkö yritykseni on jo alkumetreillä tuhoon tuomittu, mutta ainakin yritän.
Pakkaan pienen rakkaan kääröni siskojen kanssa autoon ja suuntaan kerhoilemaan.
Mikä piristää mieltä enemmän kuin kolme takiaista helmassa ja kahvikuppi kourassa? No aikuiset, elävät kasvot, joille puhua jääkaapin valokuvien sijaan. ;)