Kerran eksyin blogiin, joka käsitteli lastensuojeluilmoituksia. Kirjoittajasta oli tehty ilmoitus ja tutkinta oli päällänsä.
Ihmettelin, kuinka se voi niin koville ottaa ja jos ilmoitus/ilmoituksia tehty, niin varmasti ei voi kaikki olla kunnossa. Ohitin muutaman rivin lukemisen jälkeen moisen blogin. Kaikkea ne ihmiset kirjoittavatkin toisten luettavaksi. ;)
Niinhän siinä kävi, että sitä oppii ajattelemaan, ymmärtämään ja hyväksymään, kun nakki napsahtaa omalle kohdalle. Tai ehkä tämä joka päiväinen vanhentuminen on myös edes auttanut kaikkea viime aikaista positiivisuutta minussa.
Ja nakkihan napsahti.
Alkuun ajattelin, pikku juttu.
Mutta pahaolo, ahdistus, väsyminen, jokin musta stressi vei mukanaan.
Oli pakko vain puhua, puhua, puhua. Jopa tuntemattomille.
Hakeuduin hetkeksi ihmisten pariin, jotka eivät seuranneet ja spekuloineet jokaista puolikasta sanaani, kirjoittaneet tiimarivihkoon, jokaista tekoani.
Tuo viikonlopun reissu varmisti epäilyni normaaliudestani, aloin koota itseäni uudelleen.
Ystävät ja sukulaiset osasivat vain ihmetellä.
Alku ihmetyksen jälkeen alkoi tulla neuvoja, tukea ja kanssa elämistä.
En ollut muuttunut hirviöksi, jolta läheiset olivat sulkeneet silmänsä.
Suurimman tuuletuksen koki korvien välini. Vai olisiko oikeampi sana valaistuminen. Viimein hehkulamppu oli vaihdettu nykyaikaiseksi energiansäästölampuksi? :D
Luulin tutkinnan rasittavan parisuhdetta. Olin maassa, loikoilin itsesäälissä. Mieheni jaksoi kannustaa, tukea ja pitää järjenhivenen päässäni.
Mitä lähemmäksi loppua tutkinta eteni, sen helpottuneemmaksi oloni tunsin.
Vihdoin tutkinta oli ohi.
Jälkeen jäi helpotus ja monia "järjestelmän" parannuskohtia ja tarkentavia kysymyksiä. :)
Joten jos olet "järjestelmässä", etsi keino puhuminen/kirjoittaminen? helpottaaksesi oloasi ja järjestelläksesi ajatuksiasi.
Voimia ja jaksamista sitä tarvitseville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti