Maanantai, ihanan tavallinen maanantai!

Aamut,
kun aurinko paistaa,
kukaan ei ole kipeänä 
ja aamukahviin on maitoa,
ovat sellaisia,
joista ei tahtoisi päästää irti! 

Harmi vain, ettei auringon paistaminen, tai paistamattomuus, ole kiinni minusta. :D

Lapset aloittavat aamunsa lastenohjelmilla ja valittamalla, kun ei ole mieleistä aamupalaa, 

kun ei heti vaatteet päälle saatua voi lähteä ongelle ja kun ei ole tekemistä.

Hartaasti toivon, että he muistelevat tätä aikaa vanhempana hyvällä, 

kuinka on ollut kiireetöntä ja aikaa lapsille. 

Päivässä oli selkeästi vitutusta ja haikeutta.
Vitutuksen aiheutti korvatipat, jotka oli määrätty tyttöselle, 

jolla on tärykalvossa hole. 

Miehenihän yritti vakuuttaa minulle lääkörin tienneen reijän olemassa olosta 

ja myöhemmin myös hoitaja oli miehelleni puhelimessa sanonut,
myöhemmin tarkistaessaan lääkityksen olevan ok,
että lääkärin määräyksellä korvatipat on ok.
Muutaman päivän tyttösen tuskaa seuranneena soitin itse terveyskeskukseen
ja kysyin hoidon järkevyyttä.
 Hoitajan mielestä asia oli ok, koska lääkäri oli niin määrännyt, 

mutta varmisti toiselta lääkäriltä hoidon oikeellisuuden.
Toisen lääkärin mielestä, kun tärykalvossa on reikä, 

ei korvatippoja kannata käyttää.
Huoh.
Lapsiraasu.
Myöhemmin iltapäivällä alkoi korva vuotaa. 

Ja terveyskeskus käyntihän siitä poiki.
Meillä päin, jos terveyskeskukseen ei saa aikaa päivä aikaan,
saa iltapäivystykseen ajan ilman jonotteluita. Jihuu ja kiitos siitä!
Kipulääkettä sopivasti ja tyttö on kivuton. Äidin mussu.

Haikeutta päälleni kasaa lasten kasvu.
Lapset vain kasvavat  ja kasvavat. Aina sitä en edes huomaa, 

mutta toisinaan siihen havahtuu ja häkeltyy. 

Ja kaipa sitä vähän herkistyykin. ;)

 Tämä vauvaansa kantava Prinsessa oli vasta..

..näin pieni tuhisija.

Vasta näin pienet..

..ovat JO eskalaisia.

Ja jotenkin tuntuu, että mä vain poljen paikoillani.
Mä en tee mitään, mä en mee minnekään. Mä vaan oon.

Ehkäpä aloitan keventämisen, tai ainakin ajatustyön mitä kaikkea se vaatisi.
Lie tuo jo aikakin, kun yksissä miehen kanssa kulkenut 7-vuotta, 

eikä mies ole nähnyt minua kuin unissaan(?) normaalipainoisena.

Himpun päälle vuosi sitten oli tilanne tämä.

 Ja jatkoa tälle kevennykselle on luvassa.

Ukkokullan ollessa töissä ei ahdistanut imuroimaton lattia tai yksin hoidetut pyykkäilyt. 

Siitäkin edestä ilahdutti, meitä kaikkia, iskän kotiin tulo.
Kai meitä ei ole luotu yhdessä kotiin pönöttämään.

Ps.
Arvaatkos kenen imuroitavaksi lattia jäi? (Ei minun).
Tai monestiko meillä imuroitiin tänään? (Kahdesti).