MIksei kaikki mene AINA niin kuin itse toivoisi? Tai edes niin kuin elokuvissa ja sarjoissa? Minusta olisi ihanaa, kun kaikki olisi vaaleanpunaista unelmaa ilman huolia ja murheita.
Mutta sen, että kerkeät toivoa, niin on joku jo tiputtamassa sinua pilven reunalta, jolle olet perseesi juuri parkkeerannut.
Yritän viimeisen kerran hoitaa asian kuin aikuinen, valitsen numeron ja annan hälyyttää, niin kauan kunnes; piip piip piip, numero ei vastaa.
Nyt tipun aikuisen roolistani katkeraks exäks, (joka käyttäytyy kuin murrosikäinen teini,) joka vähät välittää exästä. Toivon aiheuttavani exäni perheessä puhetta, muutakin kuin pahaa puhetta.
Tunteita on pelissä, jolloin joka paikkaan sännätään volat kaakossa, sata lasissa. Kyseessä exän sanomiset ja sanomatta jättämiset kahden äidin yhdistämisessä, yhdeksi tiiviiksi äitien rintamaksi. Vai hei, kuvittelenko taas vain?
Nyt kun kyseessä on exäni ulosanti siitä mitä olen sanonut, tehnyt tai ollut ylipäänsä mieltä asioista, niin haluaako kukaan enää kuulla minun mielipidettäni tai kantaani? Ei varmaan, mutta aion sen kertoa.
Miksi hittossa kaipaan vastausta kysymyksiini? Miksi en voi luottaa exäni puheisiin tai tekoihin? Miksi haluan pysyä lasteni menemisien ja tekemisieni hermoilla? Miksi hitossa ajattelen aina pahinta ja otan jo valmiiksi exäni kanssa puolustus kannan?
Ehkä negatiivisuuttani on edes auttanut exäni vastuuttomuus, kun lapsia tuli hän juoksi heitä karkuun, haukkui ja vältteli. Ehkä se, kun yhdessä oloaikanani tarvitsin äitiysvaatteita, ei rahaa niihin ollut, vain peleihin tai hänen vaatteisiinsa, tosin rahat niihinkin hän lainasi minulta ilman, että ikinä maksoi takaisin. Ehkä kaikkea edes auttoi myös se, että vastasin aina yksin lapsen/lasten elatuksesta, niin vaatteet, turvalaitteet, kuljetusvälineet, yms, vaikka herra itse työskenteli työmarkkinatuen lisäksi pimeissä duuneissa. Tai ehkä negatiivisuuttani edes auttoi exäni väkivaltaisuus. Kerran, ollessani väsynyt hän tarttui minua kurkusta, kun pyysin hänen apuaan. Tai se, että hän on ollut väkivaltainen myös lapsiamme kohtaan. Ehkä olemustani edes auttoi exäni tyttöystävä, joka oli koko kaupungin tietämä jakorasia, joka käytti erilaisia päihteitä tai niistä se toinen, jolla oli mielenterveysongelmia(?). Tai ehkä ainainen en muistele menneitä, en välitä ja aina vaan jaksat valittaa, alkoi jo kuulostamaan vuosia sitten siltä, ettei millään ollut väliä, millään ei ollut seuraamuksia
Nyt sitten alkoi läikkyä yli.
Tiedän elämän olevan ihanan rauhallista, pumpulista ja pinkkiäkin tuoreen vanhemman uusien pinkkien lasien takaa. Mutta kun kahta perhettä yhdistetään yhteen, edes puheissa, on mielestäni kaikkien yritettävä kaikkensa kuin henkensä kaupalla.
Normi viikonloppu vierailun jälkeen isän kanssa mummolassa lapset puhuivat uudesta äitipuolesta kotiin tullessaan. Lasten kotiutuessa exän kanssa nousee puheenaiheeksi uuden perheen tapaaminen ja seuraavan tapaamisen suunnitelmat. Kaikki sujuu sopuisasti siihen asti, kunnes exäni ilmoittaa ettei viidenhengen autoon mahdu viittä henkilöä, koska HEIDÄN turvakaukalonsa on NIIN iso. Onko tämä nyt sitä katkeruutta minulta menetetyn rakkauden perään vai kenties jotain muuta? Minua alkoi koskemaan päähän, itkettämäänkin.
Siinä yritin saada suuni auki, mistä lähin 5hengen autoon ei viisi henkilöä ole mahtunut?!? Omakohtainen kokemuksenihan on, ettei ketään jätetä kyydistä niin helvetin huonon tekosyyn takia. Onhan sentään kyseessä vierailu, uusien ja vanhojen, lasten isovanhempien luo. Sen lisäksi, että tarjoamme omaa tila-autoamme lainaan, yritän kertoa kokemuksestani lasten istuimista, turhaan. Kuulen minulle huudettavan; "Vittu, aina sä valitat". Ai valitan, minä? Jep. Jotta exäni kaikki lapset voisivat kulkea samalla viivalla exäni silmissä, yritän saada selitystä sille miksei kaikki lapset voi lähteä mukaan.
Itsehän en ole kyydistä ketään jättänyt, vaikka kerran pakkasin lapset nissan micraan. Useampaan otteeseen volskin passattiin, seat toledoon, toyota corollaan, citroen zxään, peugeot 40vitoseen, kolmoskoppaseen golffiin, skoda octaviaan.. Jäikö jokin mainitsematta?
Exäni ja minun episodin jälkeen lapset alkavat kertoa uudesta äitipuolestaan. Hmm, mistäköhän ovat tälläistä päähänsä saaneet? Sen lisäksi ovat huolissaan kuviosta, jossa "isäpuoli" alkaa tehdä lapsia jonkun uuden naisen kanssa. Siis häh?
Voin vain kysyä asian laitaa exältäni. Mutta kas, olen taas vain valittava ja blablaBLAA. Asia jää siihen, nieleskelen. Jokaisella on oltava sylkykuppinsa. Minä taidan saada toimia exäni sylkykuppina, vasten tahtoani. Nice.
Kerron lapsille, että kyllä, iskän uudesta naisesta tulee heidän äitipuolensa, jos iskä päättää vakiintua hänen kanssaan. Vastaan kysymyksiin joita äitipuoli aiheuttaa. Kerron myös, ettei "isäpuoli" ole menossa tekemään lapsia muiden kanssa. Kerron heidän ja tulevan vauvan riittävän hänelle. Myös keskustelu "isäpuolen" kanssa tuottaa saman vastauksen, "isäpuolelle" me riitämme.
Mikä sitten kiikastaa? Siitä että mielestäni uusperheen vanhemmaksi ei tulla parisuhteen myötä, vaan kasvetaan uusperheen kiemuroiden myötä? Ihan jokaisen kivun ja ilon myötä. Näin alussa kipuiluja varmasti tulee, kun kukaan ei halua astua toistensa varpaille. Kun jokaisella on jotain sanottavaa, muttei kukaan uskalla tai kehtaa tuoda itseään kuuluviin.
Ja ei, en ole vetänyt hernettä tai edes palkollista herneitä. Jokainen saa olla mitä mieltä haluaa ja mistä haluaa. Vaikkei asiosta olla samaa mieltä, nyt kuinka kukakin tulee uusperheen vanhemmaksi, niin eikö jokaisen voi antaa olla omaa mieltään? Minulta ei ole pois toisen mielipide, mutta odotan jos sitä viljellään lapsille, että sanomisilleen annetaan vastauksia lasten kysymyksiin. Ja näin, uudesta äitipuolesta jauhamista, oletin exän kanssa mummolassa käyneen.
Koska ja kun biovanhempien ajatusten juoksu ja toisen asian kuuleminen, aina ja kokoajan, menee valituksen piikkiin, tulee helposti väärinkäsityksiä, pahaamieltä ja ennakkoluulojakin.
Kun vain sanat äitipuoli ja uusperheenäiti saa näin paljon aikaan kirjaimia ja tunteita, ehkäpä kahdessa saman miehen lasten äidissä, niin joko me olemme tuhoon tuomittuja?
Mitä tapahtuu, kun alamme puhua lasten säännöistä, velvollisuuksista tai ylipäänsä odotuksista toisiamme kohtaan? Pystymmekö olemaan muuta kuin omia mielipiteitämme ja omaa tahtoamme?
Omaksi ja lasteni onneksi olen sitkeä, päättäväinen ja paljon muutakin siihen, että edelleen roikun kiinni siinä pilvessä, josta minua yritetään tiputtaa. Pilveni on mielettömän kokoinen ja pehmeä, vaaleanpunaisineen ja vaaleansinisineen raitoineen. Elän haaveessa, jossa jokainen äiti ei ole toiselle susi. Olen onnistunut siinä, vahvoista mielipiteistäni tai hankala lukuisesta luonteestani huolimatta, sukulaisteni ja ystävieni kanssa, joten miksen myös exäni nyxän? Me molemmat olemme äitejä, joilla on vahvat mielipiteet. Me molemmat olemme äitejä, jotka haluavat ajaa lastensa ja perheidensä parasta. Eikö se jo yhdistä niin paljon, että voimme unohtaa "valtataistelumme" exänä ja nyxänä? En haikaile exäni perään, olen onnellinen omassa perheessäni, tosin uudet kaverit ja ystävät exänkin nyxät, ovat tervetulleita, siinä missä mammakerhon muut mammatkin.
Odotan jo keskusteluja lasten tarpeista ja kasvatuksesta, niin kuin äiti äidille, ilman, että exäni on välissä kertomassa meistä kummallekaan mitä toinen on sanonut tai kirjoittanut. Odotan, että joku saa minut miettimään parasta lapsilleni ja äitiyttänikin, muustakin vinkkelistä kuin vain omastani.
Elämä ei ole niin kireää, suorituspaineista ja totista, ettei asiosta, vaikeistakin voisi puhua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti