Yhteiskunnan loinen, minä.

Sen, että sain sormeni näppikselle, kuului pesukoneen vaativa piippaus kodinhoitohuoneesta. Kipastuani täyttämään pyykkikoneen vaatimukset uudesta satsista likapyykkiä, istuin alas ja kirjoitin ensimmäisen lauseen. Rähmä, puhelin huutaa kodinhoitohuoneessa. Sinne siis. Tuu feispuukkiin piippiippiip. Okkei. Kuten huomaatte kotiäidin lauantai voi olla kiireinen, kun pitää miellyttää sekä pyykkikonetta, että feispuukki kansaa!

Limsaa litkiessäni mietin..
Noh ei se kiertelemällä muutu.
Olen loinen. Loinen joka elää, juuri nyt, miehensä siivellä (ainut perheen palkkatulo), exänsä siivellä (elatukset) ja lastenkin rahoilla (lapsilisät) perkele. Mieheni pitää minut mielellään kotona.
Sen lisäksi, että voidaan iloitella ja rietastella kotona päiväsaikaan nyt kun mies lomalla, niin miestä mietityttää myös käytännön asiat.
Ennen neiti Jayn syntymää olen 3kk tuloton.
Nyt kaikki miettii saisinhan rahaa, kun menisin töihin. Kyllä, niin saisin  työmarkkinatuen, koska ammattia minulla ei ole mihin palata.
Minun tarvitsisi vain etsiä harjoittelupaikka, laittaa pienet päikkyyn ja hoitaa isoille iltapäiväkerhot. Näpsää. Niin se olisi, jos en ajattelisi "pieniä" prinsessoitani päikyn lattialla huutamassa äitiä perääni, kun suljen päikyn oven. Siinä itkisi äitikin muutaman kyyneleen. Isompien iltit väsyttäisivät entisestään raskaan työnsä raatajia.

Miksi siis tekisinkään niin, kun voin olla kotonakin?
Muutaman "suuren rahan" (hahhah) kuukauden tähden haluan pitää palettini kasassa. Haluan koululaiseni ja eskarilaisen pystyvän palaamaan koulusta kotiin tietäen, että äiti on kotona. Meille ja minulle se merkitsee niin paljon. Taloudellisesti "suuret rahat" varmaan uppoaisikin päikky- ja ilttimaksuihin, siinä missä "työ"matkojeni polttoaineisiin.

Kun neiti Jay syntyy jään kotiin perustellusti, mutta paheksuttaen katsottavasti?
Sittenhän valtio elättää minut ja kolme nuorinta lastani, kaiken lisäksi kustantaa meidän kerhoreissut.

Onko sillä väliä kuka minut elättää vai sillä kuka lapseni hoitaa?
Aina ensimmäisenä kysytään onko lapset paljon päikyssä tai makaatsä vaan kotona?
Yhden lapsen vanhemmat ovat aina näitä joilla ei jää aikaa syömiseen, rahat ovat vähissä kun lapseen menee niin paljon ja muutenkin aika on kortilla, kun lapsi pitää kiireisenä. Moni lapsiset perheet ovat näitä, joissa äiti vaan makaa kotona lapset likaisissa vaatteissa hoitamattomina ilman minkäänlaista ulkopuolista ihmiskontaktia. Ja ne jotka laittavat opiskelun tai työn takia lapset päikkyyn ovat lasten lukumäärästä huolimatta vastuuttomia, kun pitävät lapset päikyssä. Liian kauan ja ihan liian suurissa ryhmissä. Niinhän?

Teit niin tai näin, olet arvoton loinen, jos vain hoidat lapsiasi kotona. Eihän se ole mitään työtä. Ja jos sanot olevasi kotiäiti, olet entistäkin suurempi loinen, koska ilkeät myöntää sen kaikille, kaikkien kuullen.
Jokaiseen lippuun ja lappuun, jossa kysytään ammattia kirjoitankin työtön/kotiäiti. En häpeile arvoani yhteiskunnassa. Nostan nenäni maasta ja pidän sitä korkealla tietäen sillä olevan merkitystä juuri lapsilleni. Lapseni eivät ole pieniä ikuisesti, vaikka ovatkin lapsiani aina.

Vielä koittaa sekin päivä, jos en pysty mitään töitä kotoa käsin tekemään, että kuopukseni aloittaa vuosien päästä taipaleensa päikkyläisenä, kun minä menen kouluun.
Viimeistään sitten voinen odottaa ihmisarvoni nousseen muidenkin ihmisten silmissä? Ehkä ylenen loisesta ihmiseksi.

Tämä loinen alkaa tehdä taas sitä missä on hyvä, pyykin ripustelua, lustaamista ja kaappiin vientiä (sitä riittää kun kaksi lasta opettelee kuiviksi ja yksi kärsii yökastelusta).

Viikonloppuja kaikille, niin loisille kuin ihmisillekin!